Miten sitä myöntää jotain, josta ei siltikään ole ihan varma? Olenko vain saanut jonkunlaisen oudon päähänpiston, onko tämä kuitenkin jonkun trauman selvittämistä? Selvää on, ettei ole ollut kovin mahdollistakaan samaistua naisen rooliin. Pienenä lapsena muutenkin vietin aikaa enemmän isän kanssa kuin äidin kanssa. Ja äiti tosiaan ei ollut mikään naisellisin nainen, ties vaikka ei itsekään ole aina ollut sinut sukupuolensa kanssa. Mutta mitä se nyt tarkemmin tarkoittaa, olla mies naisen vartalossa?

 

Sitä alkaa miettimään, mitä mieheys ja naiseus tarkoittaa. Miten ne itse määrittelen? Sepä se. En osaa määritellä, mitä on mieheys tai naiseus. Suorastaan puistattaa yrittää tehdä niitä eroja väkisin, sillä niin monella tapaa ajattelen ihmisen olevan vain ihminen. Vain fyysiset erot tekevät eron. Joten miksi ihmeessä minä olisin sitten millään tapaa mies? 

 

En minä sitä osaa selittää. Ehkä olen ihan väärässä koko ajatuksen suhteen. Ehkä minulla on jossain määrin jakautunut persoonallisuus, joka vaatii yhdistymistä. No, toisaalta sehän on ilmiselvää - Miehen mieli ja naisen vartalo pitäisi yhdistää. Ja kuitenkin - Kun haluan toisinaan olla ja "esittää" oikeaa naista, minussa on siis ihan hyvä lohkare aitoa naista. Onko tämä kaikki kamppailu kuitenkin vain niitä lokeroita vastaan, joita yhteiskunnassa on? Ja eritoten ihmisten asenteissa? En jaksaisi taistella siitä, että minut otetaan vastaan ihmisenä huolimatta siitä, että näytän naiselta. Kyllästyttää, että niin monilla on vaikeuksia kuunnella asiaa kun katsoo voin kuorta. Ei kirjakaan kerro juuri mitään itsestään pelkällä kannellaan. 

 

On vaikea tulla jostain eriskummallisesta kaapista ulos, kun ei edes ymmärrä sitä kaappia, jossa on. Eikä siitä oikein voi tullakaan ulos - Olenhan sitä, mitä olen. Vaikutan tasan normaalilta. Vaikka en kuitenkaan. Eäh.

Elikkäs tuota noin niin. Blogin kuvaus kertonee jotain (edit: ei se ilmeisesti näykään täällä missään). Homotransvestiittimies, naisen vartalossa. Järjetön ja suorastaan idioottimaisen kuuloinen yhdistelmä? Niin on. Ulospäinhän olen siis aivan tavallinen heteronainen. Seurustelen miehen kanssa, pukeudun toisinaan erittäinkin naisellisesti, mutta jokin silti on vinossa. Jokainen minut tunteva sen tajuaa, ettei ihan tavallisesta naisesta ole kyse. No eipä ole, ei. Vaikka äijäksi ja jätkäksi tunnustetaankin, tuskin kukaan arvaa, minkälainen on todella tämän naisen päänsisältö. Mitenhän tätä parhaiten aukaisisi?

 

No, enimmäkseen tämä blogi tottakai on vain oman mieleni purkamispaikka. Jostain syystä kirjoittaminen tuntuu luontevammalta tämän aiheen suhteen kuin puhuminen. Samalla myös näen konkreettisesti itse, mitä ajattelenkaan, ja tämä on juuri tähän hetkeen enemmän kuin tarpeellista. Olen vasta myöntänyt aiheen itselleni, tai en tiedä, olenko vielä ihan sitäkään. Ääneen sen jo möläytin, vasta myöhemmin hitaasti olen tajunnut, ettei se ehkä niin pielessä olekaan. 

 

En ole koskaan sopinut naisen rooliin. En oikein täysin ymmärrä näitä sukupuolijakoja kyllä muutenkaan. Mitä nyt on olla nainen, miten naisen tulisi käyttäytyä, kuinka tulee ajatella, tuntea, toimia. Kuitenkaan yksinkertainen "en koe olevani tuota" ei selitä tuntemustani sisälläni. Olen varmaan pienestä lapsesta asti jollain tapaa identifioinut itseni miehiin, olihan ympärilläni paljon miespuoleisia aikuisia ja lapsia, eikä äidistänikään voinut sanoa, että olisi kaikkein tyypillisin nainen ollut. Vähän äijä hänkin oli.

 

Olenko jollain tapaa rikki? En koe niin. Aiemmin, vain joitain päiviä sitten, oli toisin. Nyt, kun sain jotain käsitteitä itselleni, on asia muuttunut. Ymmärrän paljon paremmin itseäni, esimerkiksi sen, miksi niin kovin tunsin kuin minua olisi tarkoituksenmukaisesti häpäisty kun lapsena minut puettiin mekkoon. Olin poika. Paljon toivottu tyttölapsi, joka oli salaa poika.

 

Kasvoin omaan tahtiini poikatyttönä, yleisesti tunnettiin "outona tyyppinä". Ennen murrosikää tunsin vahvaa halua muuttaa sukupuoleni mieheksi, kunhan vain aikuisemmaksi kasvaisin. Murrosiän saapuessa ja miesten kohdistaessa kiinnostusta minuun, tunne lakkasi. Saatoin viimein olla miesten seurassa, kun kaikenlainen "hyi tyttöbakteereja" vaihe viimein lakkasi. Sain niin hyviä ystäviä kuin poikaystäviäkin. Tunsin olevani hyväksytty.

 

Pitkään silti meni millään tasolla hyväksyä sitä fyysistä tosiasiaa, että todellakin, olen kasvanut naiseksi. Viimeistään myöhäisessä murrosiässä kun lantioni kasvoi, asiasta tuli todellisuutta. Nainen. Sellainen vähän heikompi tapaus. Se vähän tyhmempi ihmisen puolisko. Taistelin paljon stereotypioita vastaan, kunnes totesin sen olevan totaalisen turhaa. Oli parempi jättää idiootit huutelemaan ja elää elämäänsä.

 

Sisällä kylmäsi pitkään. Jokin suuri ristiriita tuntui painavan ja halusin heijastaa sen niin kovin paljon muualle. Niinpä sai poikaystäväkin homosyytökset niskaansa vaikka varsin hyvin tiesin hänen suuntaumuksensa laadun. Harvinaisen pitkältä tuntuneen ahdistuskauden jälkeen sen sylkäisin ulos: "Koen olevani enemmän homomies kuin heteronainen".

 

Paria päivää myöhemmin olen tässä. Tässä hyvin yksinkertaistettuja lähtökohtia, joista paljon lisää paremmin koostetuissa teksteissä. Jotenkinhan tällaisetkin on vain aloitettava.