Miten sitä myöntää jotain, josta ei siltikään ole ihan varma? Olenko vain saanut jonkunlaisen oudon päähänpiston, onko tämä kuitenkin jonkun trauman selvittämistä? Selvää on, ettei ole ollut kovin mahdollistakaan samaistua naisen rooliin. Pienenä lapsena muutenkin vietin aikaa enemmän isän kanssa kuin äidin kanssa. Ja äiti tosiaan ei ollut mikään naisellisin nainen, ties vaikka ei itsekään ole aina ollut sinut sukupuolensa kanssa. Mutta mitä se nyt tarkemmin tarkoittaa, olla mies naisen vartalossa?

Sitä alkaa miettimään, mitä mieheys ja naiseus tarkoittaa. Miten ne itse määrittelen? Sepä se. En osaa määritellä, mitä on mieheys tai naiseus. Suorastaan puistattaa yrittää tehdä niitä eroja väkisin, sillä niin monella tapaa ajattelen ihmisen olevan vain ihminen. Vain fyysiset erot tekevät eron. Joten miksi ihmeessä minä olisin sitten millään tapaa mies? 

En minä sitä osaa selittää. Ehkä olen ihan väärässä koko ajatuksen suhteen. Ehkä minulla on jossain määrin jakautunut persoonallisuus, joka vaatii yhdistymistä. No, toisaalta sehän on ilmiselvää - Miehen mieli ja naisen vartalo pitäisi yhdistää. Ja kuitenkin - Kun haluan toisinaan olla ja "esittää" oikeaa naista, minussa on siis ihan hyvä lohkare aitoa naista. Onko tämä kaikki kamppailu kuitenkin vain niitä lokeroita vastaan, joita yhteiskunnassa on? Ja eritoten ihmisten asenteissa? En jaksaisi taistella siitä, että minut otetaan vastaan ihmisenä huolimatta siitä, että näytän naiselta. Kyllästyttää, että niin monilla on vaikeuksia kuunnella asiaa kun katsoo voin kuorta. Ei kirjakaan kerro juuri mitään itsestään pelkällä kannellaan. 

On vaikea tulla jostain eriskummallisesta kaapista ulos, kun ei edes ymmärrä sitä kaappia, jossa on. Eikä siitä oikein voi tullakaan ulos - Olenhan sitä, mitä olen. Vaikutan tasan normaalilta. Vaikka en kuitenkaan. Eäh.